Lainasin Veera Vaahteran Kevyesti kipsissä viikonloppuna, kun olisi pitänyt lukea tenttiin. Lukemista motivoi siis prokrastinointi (koska tälle anglismille keksittäisiin suomenkielinen ytimekäs vastine?!) Tartuin tähän kirjaan kuin kun laihduttaja suklaakakkuun. Aikeissani oli ahmaista kielletty herkku mahdollisimman nopeasti kaikessa hiljaisuudessa. Ei kai sitä voi laskea repsahdukseksi? Lukukokemus oli kuitenkin vähän toisenlainen kuin odotin. En saanutkaan sokerimyrkytystä.
Kevyesti
kipsissä kertoo introvertista lukutoukasta, Lotasta, joka toimii kirjaston
vahtimestarina. Hän elää sisäisessä ristiriidassa: vaikka kirjojen
kanssa seurustelu on tutun turvallista, myös elävät ihmiset vetävät puoleensa. Tai
oikeastaan olosuhteet pakottavat mukavuudenhaluisen Lotan tuntemattomalle maaperälle.
Erinäisten sattumusten seurauksena Lotan elämään saapuu kaksi erilaista miestä,
joista toinen on valittava. Lisäjuonteena ovat Lotan sisko Memmu ja
tämän avovaimo Kata, joiden suhdesotkujen keskelle Lotta tupsahtaa vesivahinkoa
paetessaan. Kirjan pääsisältö on kuitenkin se, kuinka Lotta soutaa ja huopaa
jalka kipsattuna kirjaviisaan Jirin ja supersosiaalisen Ollen välillä.
 |
Paula
Vanhatalon alias Veera Vaahteran teos on sopivan helppo haukattava, eikä kirjan
jälkeen jää sokeripommin raskasta tai etovaa jälkimakua. Pikemminkin tuntuu juuri
siltä kun on mutustellut pikkupullan – vielä olisi tilaa
vaikka toiselle samanlaiselle! Hyvä jälkimaku johtuu osittain siitä, että
kirjoittaja on taitava ja teksti on laadukasta. Kirjailija ei revittele tai
paisuttele turhaan, vaan kieli on jotenkin lempeän humoristista ja
vaivatonta. Tarina etenee sopivan vauhdikkaasti, eikä tylsää hetkeä
tule. Juonenkäänteet tai loppuratkaisu eivät yllättäneet, mutta ei tässä mitään
trilleriä tavoiteltukaan. Tämä on korvapuustin tavoin varma valinta
(tarkennukseksi: en puhu nyt niistä kahviloiden pään kokoisista pullista),
josta jää kotoisa, elämänmakuinen fiilis. Erityisesti päähenkilö Lotan persoona tuo tujauksen kardemummaa ja kanelia korvapuustin kierteisiin.
Herkullisinta
kirjassa onkin Lotan henkilöhahmo. Lotta ei ole mikään perinteinen
viihdekuningatar. Vihdoinkin löytyi chick lit -hahmo, johon itsekin voin samaistua! Ymmärrän
Lottaa, joka pakenee mieluummin vessaan kirja kainalossa kuin kohtaa
kroonisesta puheripulista kärsivän mummon. Uskoisin erityisesti nenä kirjassa kulkevien lukijoiden hekottelevan ymmärtäväisesti kirjastohullulle Lotalle, joka ei kykene jättämään kerran aloitettua teosta kesken. Vaikka
viihdekirjojen henkilöissä ei usein ihan ääretöntä syvyyttää ole, on mukava havaita kasvua Lotassa. Kehitys ei onneksi
ole mikään ruman ankanpoikasen kasvu joutseneksi tai muu uskomaton muodonmuutos.
Pikemminkin päähenkilö oivaltaa, ettei hänen tarvitsekaan muuttua toiseksi
ihmiseksi. Juhlien seinäruusun ei tarvitse alkaa tanssilattioiden Travoltaksi
löytääkseen rakkauden ja ollakseen tyytyväinen elämäänsä. Lotta oppii
suhtautumaan hyväksyvämmin itseensä ja elämään, ja samalla hän vaikuttaa myös
avautuvan paremmin ihmissuhteissaan. On sallittua olla sisäänpäin kääntynyt,
vaikka yhteiskunta ympärillä suosii sosiaalisuutta. On sallittua muuttaa mieltään ja jättää huono kirja lukematta. Introverttikin on
sosiaalinen omalla tavallaan, ja maailmaan mahtuu niin erilaisia ihmisiä kuin monenlaisia
tapojakin elää.
Vaikka introvertin kipuilua kuvataan mielestäni oivaltavasti ja ymmärtävästi, on hämmentävää, kuinka kevyesti Memmun ja Katan
ongelmat ja Lotan toiminta
mieskandidaattejaan kohtaan ohitetaan. Kohtelisiko Lotta todella noin
itsekkäästi ihmisiä, joista pitää? Eikö hän tunne syyllisyyttä tai kipua noissa
tilanteissa? Luulisi sisäänpäin kääntyneen Lotan olevan enemmän kosketuksissa
tunteisiinsa. Memmun ja Katan haasteet ratkaistaan myös ärsyttävän
puolivillaisesti.
Kevyesti kipsissä on perinteistä
romanttista hömppää: humoristista, kevyttä ja ennalta-arvattavaa. Kirja on
kuitenkin ilahduttava kotimainen tyylisuuntansa edustaja. Virkistävintä kirjassa on Lotan lisäksi mielestäni se, että ulkoisten ominaisuuksien
kuvailu loistaa lähes täysin poissaolollaan. Karikatyyrejä ei ole luotu kuvailemalla
kehon muotoja, muotojen puutetta, paidan väriä tai pakkelia, vaan enemmänkin mielensisäisen maailman kautta. Kaiken
kaikkiaan kirja täytti tehtävänsä: viihdytti ja viivytti tenttiin
valmistautumista. Koulukirjan sijaan ahmaistusta romaanista ei jäänyt sen
suurempaa morkkista, mutta ei kyllä muutenkaan merkittävää muistijälkeä. Se ei välttämättä ole huono asia, kun haluaa vain heittää aivot hetkeksi hattuhyllylle. Suosittelenkin
tätä kirjaa erityisesti lomalle, pitkän työpäivän päätteeksi tai hyvän mielen etsintään.
Mainiota ja hyvin kirjoitettua viihdettä siis!
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä. Tammi: 2016. 244 s.
