Miki Liukkonen: Elisbet ja tuskailua nykyrunouden äärellä

Kielsin itseltäni hetkeksi ”mukavan” lukemisen, koska opintoihin liittyviä tiiliskiviä on työpöydällä vino pino. Kielto ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, sillä heti sen jälkeen törmäsin joka paikassa otsikoihin "7 syytä, miksi lukeminen kehittää", "5 syytä, miksi sinun pitäisi lukea enemmän", "Aivotutkija suosittelee lukemista". Miksi kieltää itseltään näin hyödyllinen ja kehittävä nautinto? Niinpä ajattelin sallia jotakin vähemmän aikaa vievää luettavaa, kuten runoja ja novelleja. Kuvittelin, että ne olisivat kuin kevyitä välipaloja ärsyttävään pikkunäkään. Kuvittelin, että runoja voisi nauttia tauolla vähän niin kuin salmiakkipastillin työn lomassa. Kuinka väärässä olinkaan.

Muusikkomiesten runous on nyt pinnalla. Bob Dylanille myönnetty kirjallisuuden Nobel kohautti lokakuun puolivälissä ja Suomessa räppäri Paperi-T julkaisi hiljattain runokokoelmansa post-alfan. Minä taas tartuin kirjaston vinkkikärrystä löytämääni nuoren muusikko-runoilija-kirjailijan teokseen, Miki Liukkosen Elisabetiin (2013). Runokirja on järjestyksessä toinen häneltä julkaistu teos ja ensimmäinen, johon itse tutustun. Olen lukenut muutaman näytteen jostakin sekä muutaman lehtiartikkelin persoonasta runojen takana. Osasin odottaa tajunnanvirtatyyppistä ja surrealistista tekstiä. Sellaista se sitten olikin – taiteellista ja vaikeaa. 

Olen kuin kala polkupyörän selässä tarttuessani nykyrunouteen. Onko runoja tarkoitus lukea järjestyksessä vai toimivatko ne irrallaan toisistaan? Lähdin avaamaan Elisabetia vanhasta muistista lukion runoanalyysin tapaan. Ei auennut. Pitäisikö näitä nyt sitten osata tulkita? Vai onko kyseessä keisarin uudet vaatteet -ilmiö? Mitä jos nämä eivät tarkoitakaan yhtään mitään, sanat tyhjää täynnä. Miten ylipäätään pääsee tilaan, jossa mielipuolisia kuvia ymmärtää ja ”taiteen metafyysiset rusetit” aukeavat? Auttaakaa nyt joku!?   

Ehkä kaikki pitäisi vain ottaa vastaan elämyksenä. Vähän samaan tapaan kuin suhtautuu jonkin vieraan kulttuurin ruokaan. ”En oikein tiedä, mikä tämä outo maku on. Onkohan tässä chiliä?” Ensin sitä maistelee ja miettii ja ottaa  ehkä selvää, mistä mausteista maku koostuu. Parin maistelukerran jälkeen voi jo huomata pitävänsä mausta. Niinpä päätin aterioida teoksen. Nauttia runot fiiliksen mukaan hitaasti pureskellen tai pikaisesti ahmaisten. Yhden asian lupasin itselleni: kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikkea pitää maistaa.    

                                          (kansikuva: Riikka Sormunen)

Elisabet jakautuu kuuteen melko erilaiseen osaan. Ensimmäinen osa on Historioita, joka jäi minulle epämääräisimmäksi. Runoissa luodaan tarinoita muun muassa Rasputinin ja kruununprinssi Aleksein ympärille. Toinen osa on Yleisestä, jossa parikymppinen runoilija muun muassa kuvaa melko osuvasti, mutta samalla ikäänsä nähden hämmentävän kyllästyneesti nuoruutta: ”–Mitä muistat nuoruudesta? / Nuoruus on vanha perinne joka rusetein puetaan / muille kadehdittavaksi”.

Pidin kolmannesta osasta, Pariisin merkinnöistä, jossa runon minä matkustaa Oulusta Pariisiin ja ryhtyy lopuksi Niksi-Pirkaksi. Minäkin olen matkustanut Pariisiin, mutta reissu oli melko erilainen. Itse elin turistikliseen kiertämällä klassisia maamerkkejä baskeri päässä ja mutustelemalla macaron-leivoksia kahvilassa. Runon henkilö taas tuntuu tekevän jonkinmoisen dekadentin pyhiinvaellusmatkan boheemiuden pääkaupunkiin. Pariisin merkitys nousee esiin myös viidennessä osassa, jonka mukaan myös kirja on nimetty. Pariisi oli myös runoilijan äidin unelma.

Viides osa onkin koskettavin ja mielestäni runokirjan vahvinta antia. Kuolleelle äidille omistettu Elisbaet erottuu muista myös kieleltään: se on aidompi, suorempi, raadollinen. Osittain runon koskettavuus johtuu sen todellisuuspohjasta. Runon taustalle ei voi olla punomatta tarinaa ja kuolemaan liittyviä merkityksiä. Millainen kipu siihen sisältyykään, kun nuori poika menettää äitinsä syövälle aivan liian varhain. Miten se vaikuttaa koko perheen elämään? Millainen tuska on päästää irti ihmisestä, joka on antanut sinulle elämän. Osa itsestä väistämättäkin sammuu. Runoa lukiessa alkaa menettämisen kipu väistämättäkin poltella myös omassa rinnassa. 

Voi! Kuinka kaikki minussa huutaakaan sinua!

                             Veri, joka on sinun vertasi

                             minun lihani ja ohuet sormet

                             minun huono ryhtini

                             minun silmäni jotka, niin sanotaan,

                          ovat sinun silmäsi

                      ja kuinka kaikki tämä hämmästyy sinun poissaoloasi,

                      hämmästyy tyhjää puutarhaa ja uutta

                      outoa pölyä nurkissa.

Ennen kirjan nimikkorunoa on neljäs osa, Fibonacci, jazz & Narkissos ja viimeisenä tulee Talvinen puutarha, jossa maalataan kielikuvia ja sanotaan hyvästit. Välillä kirjan runoissa on uskonnollisfilosofista pohdintaa. Välillä yllätykset ja kielen maalaamat mielipuoliset kuvat naurattavat. Sivistymättömyyteni paljastui taas kompastuskiveksi, kun monitaiteelliset viittaukset ja nimien pudottelu soittivat korkeintaan hyvin kaukaisia kelloja mielessäni. Teoksessa muuten kirjoitetaan myös tietoisesti nimiviittailusta: Minulle on sanottu että kaikenlainen "namedroppailu" / on ikävystyttävää ja lähinnä taiteilijan epätoivoinen yritys osoittaa / oma tietämyksensä tai laaja-alaisuutensa, mutta / tulevaisuudessa namedroppailukin on vain yksi kirjallisuuden lajeista". Voihan tuo olla epävarman taiteilijan brassailua, mutta syyllistyn kyllä itse myös tietämättömyyteen. Lukiessa tuli jatkuvasti tunne (kuten Pyysalon Alaskankin kohdalla), että tekstiin on kätketty valtavasti viittauksia, jotka menevät minulta ohi. 

Runokirjaan ei voinut olla yhdistämättä Liukkosen julkisuuspersoonaa. Tahtomattaankin runoihin liitti tulkintaa ja tarinaa henkilöstä niiden takana. Siksi kirjasta jää jotenkin ristiriitaiset tunnelmat. Nuori ihminen joutuu kantamaan raskaita taakkoja ja aikuistumaan liian varhain. On jotenkin absurdia, että parikymppinen kirjoittaa nuoruudesta kyllästynein sanoin ja kaikennähnein silmin – ikään kuin se olisi jo ohi. Toisaalta runot tulvivat nuoruuden kiihkoa ja uhoa, vimmaista elämänviettiä ja psykedeelisiä kuvia. Elämän keskeneräisyys ja kipeys välittyvät kuitenkin kaiken leikillisyydenkin läpi. 

Vaikka nykyrunous vaikeudessaan ja vieraudessaan ensin säikäytti, oli kirjan lukeminen kokonaisvaltainen elämys. Haluan runoja lisää! Osaisiko joku vinkata runokirjoja tai runoilijoita? Entä kuinka nykyrunoutta (tai runoutta ylipäätään) teistä kannattaisi lukea? 

Miki Liukkonen: Elisabet

WSOY, 2012

76 s.
Kansi: Riikka Sormunen

Joni Pyysalo: Alaska

Kävelin tämän kirjan ohitse monta kertaa, aikeenani ohittaa se välinpitämättömästi. Takakannen lupaukset tunteiden ja rakkauden pyörremyrskystä saivat laskemaan kirjan takaisin telineeseen: sentimentaalinen paatos oli viimeisenä lukufiilis-listallani. Kirja hyppäsi kuitenkin aina jostain verkkokalvolleni kuin vilkkuva neontaulu siitä huolimatta, että kirjan vaaleanharmaan kansi onnistuu maastoutumaan kiitettävästi kirjaston hyllyriveihin ja uutuuspöytiin. Niinpä minun oli pakko tarttua siihen. Onneksi tartuin. Ensin en tosin ollut varma. En edelleenkään osaa oikein sanoa, mitä ajattelen kirjasta. Ensin se ärsytti, välillä ihmetyttyi, mutta enimmäkseen ihastutti. Joka tapauksessa ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi.

Kyseessä on siis novellistina ja runoilijana tunnetun Joni Pyysalon esikoisromaani. Alaska on tarina Dodosta ja Vestasta. Miehestä ja naisesta, joista kumpikin käy läpi jonkinlaista eksistentiaalista kriisiä. Dodo on kulttuurisuvun vesa, jonka ylle lankeaa yhä keski-iässäkin alkoholiongelmaisen kirjailijaisän varjo. Dodo on allergisoitunut kulttuurille, eikä hän halua isänsä tavoin katkeroitua ja kostaa omia pettymyksiään läheisilleen. Dodo ei jumiudu itsesääliin, vaan hän ottaa etäisyyttä sukuunsa ja kehittää oman liikeidean.Vesta (ei sillin, vaan antiikin jumalattaren mukaan nimetty) taas on keskiluokkaisen perheen tytär, joka vanhempien järkytykseksi valitsi pornotähden uran. Kirjan alussa hän on siirtynyt itsenäiseksi nettiseksin tuottajaksi ja on elämässään jonkinlaisessa risteyksessä. Vestan suhde omiin vanhempiinsa, erityisesti isään ja miehiin ylipäätään, on vaikea. Vestaa sitovat menneisyys ja epämääräiset muistot, joita hän alkaa selvittää. Alaska pohtiikin unen, muistojen, tietoisuuden merkityksiä ja luonnetta.

Hän käsittää, että on maailma, johon ihmiset eivät näe, kuin veteen uponnut peili.   

Hän on käsittänyt, ettei olevaisen massaa ja painoa määrää Higgsin hiukkanen ja painovoima, vaan muistot, ja syyllisyys. 

Mikä minua sitten kirjassa ihastutti? Entä mikä hankasi vastaan? Takakannessa teosta kuvaillaan "tiheäksi proosaksi, joka vie lukijan äärimmäisten tunteiden pyörremyrskyn silmään.” Alaska synnytti aivoissani samanlaisen myräkän: Mitä on rakkaus? Mitä on elämä? Entä kuolema? Mitä ylipäätään on olla ihminen? Tunteiden lisäksi tarinan hurrikaanin pyörteisiin on tarttunut liuta ajan ilmiöitä nettideittailusta raakaruokaan, lukuisia kulttuuriviittauksia ja evoluutiopsykologisia pohdintoja.

Hän miettii, onko hyvän olon hakeminen uudenlainen uskonnoton uskonto, ja ravinnon yhä tarkempi valikointi kuolemanpelon muoti-ilmiö.

Kirjailijan briljeeraus laajalla sivistyneisyydellään tosin sai minut tuntemaan itseni välillä tietämättömäksi tolloksi. Näpytinkin sormet sauhuten google-hakuja, kun halusin tietää mikä on entraushaka, mitä tarkoittaa neuroplastisuus, kuka on säveltänyt jonkin elokuvamusiikin ja miltä näyttää Jean-Baptiste Chardinin asetelma kuolleista jäniksistä. (Se näyttää muuten tältä.) Jostain syystä tiesin kuitenkin, mikä on cis- tai pan-seksuaali ja polyamoria. Samoin tiedän, mitä tarkoitetaan synestesialla ja defenssimekanismeillä, mikä on Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori ja serotoniinin takaisinoton estolääkitys. Tämä kertonee jotakin ajasta ja yhteiskunnastamme. Kirja onkin ilmiöiden ilotulitusta, ajankuvaa kaiken seksualisoitumisesta ja pornoistumisesta, psykologisoitumisesta, medikalisaatiosta ja neurotieteen voittokulusta.

   

Juoni ja kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikka melko etäisiä. Vahvinta kirjassa on silti mielestäni sen kaunis, ilmaisuvoimainen kieli. Teksti on hyvin tiivistä ja pelkistettyä. Vaikka tunteet ovat suuria, kieli ei turhia paisuttele. Kirjan lopussa on muuten sitaattiluettelo sekä Sisällys ja lukujen alaotsikot -osio, jossa lukuja avataan enemmän ja vähemmän kryptisin vihjein. Minulta meni aika kauan ennen kuin huomasin tämän, mutten tosin tiedä, olisiko se auttanut lukemisessa. Tuntuu, että kirja sisältää lukemattomia merkitsemättömiä viittauksia ja lainauksia, jotka menivät minulta ohi. Sen verran usein kirjan edetessä tuli jonkinlainen déja-lu -kokemus. Rakenne ja tyyli tuntuvat todella tarkkaan harkituilta, kuin kaikella sanotulla olisi ennalta mietytty merkitys. Lukijaa myös estetään uppoamasta tarinaa muistuttamalla metatekstillä siitä, että kyseessä on kuvitteellinen kertomus kuvitteellisine hahmoineen. 

Alaska on täynnä paradokseja, silmää kuivattavista tipoista aina rakkauden paradoksaalisuuteen:

Tunteita ei voi käskeä. Tunteisiin ei voi luottaa: ainoastaan niihin voi luottaa. Kaikki on järjetöntä. Rakkaus on ainoa, missä on järkeä. Rakkaudessa ei ole järkeä. 

Kirjan alaotsikko onkin Rakkauskirja. Mutta yhtä paljon kun Alaska kertoo rakkaudesta, se kertoo myös pelosta. Pelkoa kuvataankin toisinaan rakkauden vastakohdaksi. Rakkaus on kemiaa, evoluution keino ihmissuvun säilymiseksi. Samalla se on järjetön, selittämätön voima. Mutta yhtä paljon kun rakkaus ohjaa kirjan henkilöiden valintoja, ajaa heitä eteenpäin myös pelko:

Taidekin on kuolemanpelkoa.
– Kuinka palkon inhimillisestä toiminnasta on kuolemanpelon kanavointia sijaistoimintoihin?

Rakkaus ja pelko, elämä ja kuolema – Alaskaan on ahdettu suuria teemoja, suuria kysymyksiä ja suuria tunteita melko pieneen sivumäärään. Sanoihin sisältyy niin paljon merkityksiä, että kirjaa on välillä raskasta lukea. Siksi muutaman lauseen välein on pakko vähän hengittää, lukea kirjaa hitaasti ja tunnustellen. Mielestäni parhain hetki Alaskaan on tarttua kuulaana, kiireettömänä aamuna. Kun mieli on kirkas, mutta unen utuinen maailma häilyy vielä heijastuksena ajatusten aalloilla.

Alaskan ote elämään on jokseenkin kyyninen ja viileän etäinen. Mielestäni kirja on matka masentuneeseen ja ahdistuneeseen mieleen. Ehkäpä se onkin jonkinlainen tämän ajan hyvinvointivaltiossa kasvaneen ihmisen läpileikkaus. Mutta se on sitä kauniilla tavalla. Raskaista teemoistaan huolimatta kirjan loppuun on luotu toivoa. Itse en kuitenkaan pidä ratkaisua aukottoman lohdullisena. Evoluutio vain jatkaa luonnollista kulkuaan. Lohtu nousee siitä, etten lukijana tiedä mitä jatkossa tapahtuu. Kirjan kertojan sanoin:

Lohdun anatomia: että ei näe pidemmälle.

Joni Pyysalo: Alaska. Rakkauskirja. 2006: WSOY. 259 s. 

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä – viihdekirja viivyttelyyn

Lainasin Veera Vaahteran Kevyesti kipsissä viikonloppuna, kun olisi pitänyt lukea tenttiin. Lukemista motivoi siis prokrastinointi (koska tälle anglismille keksittäisiin suomenkielinen ytimekäs vastine?!) Tartuin tähän kirjaan kuin kun laihduttaja suklaakakkuun. Aikeissani oli ahmaista kielletty herkku mahdollisimman nopeasti kaikessa hiljaisuudessa. Ei kai sitä voi laskea repsahdukseksi? Lukukokemus oli kuitenkin vähän toisenlainen kuin odotin. En saanutkaan sokerimyrkytystä.

Kevyesti kipsissä kertoo introvertista lukutoukasta, Lotasta, joka toimii kirjaston vahtimestarina. Hän elää sisäisessä ristiriidassa: vaikka kirjojen kanssa seurustelu on tutun turvallista, myös elävät ihmiset vetävät puoleensa. Tai oikeastaan olosuhteet pakottavat mukavuudenhaluisen Lotan tuntemattomalle maaperälle. Erinäisten sattumusten seurauksena Lotan elämään saapuu kaksi erilaista miestä, joista toinen on valittava. Lisäjuonteena ovat Lotan sisko Memmu ja tämän avovaimo Kata, joiden suhdesotkujen keskelle Lotta tupsahtaa vesivahinkoa paetessaan. Kirjan pääsisältö on kuitenkin se, kuinka Lotta soutaa ja huopaa jalka kipsattuna kirjaviisaan Jirin ja supersosiaalisen Ollen välillä.    

Paula Vanhatalon alias Veera Vaahteran teos on sopivan helppo haukattava, eikä kirjan jälkeen jää sokeripommin raskasta tai etovaa jälkimakua. Pikemminkin tuntuu juuri siltä kun on mutustellut pikkupullan – vielä olisi tilaa vaikka toiselle samanlaiselle! Hyvä jälkimaku johtuu osittain siitä, että kirjoittaja on taitava ja teksti on laadukasta. Kirjailija ei revittele tai paisuttele turhaan, vaan kieli on jotenkin lempeän humoristista ja vaivatonta. Tarina etenee sopivan vauhdikkaasti, eikä tylsää hetkeä tule. Juonenkäänteet tai loppuratkaisu eivät yllättäneet, mutta ei tässä mitään trilleriä tavoiteltukaan. Tämä on korvapuustin tavoin varma valinta (tarkennukseksi: en puhu nyt niistä kahviloiden pään kokoisista pullista), josta jää kotoisa, elämänmakuinen fiilis. Erityisesti päähenkilö Lotan persoona tuo tujauksen kardemummaa ja kanelia korvapuustin kierteisiin.

Herkullisinta kirjassa onkin Lotan henkilöhahmo. Lotta ei ole mikään perinteinen viihdekuningatar. Vihdoinkin löytyi chick lit -hahmo, johon itsekin voin samaistua! Ymmärrän Lottaa, joka pakenee mieluummin vessaan kirja kainalossa kuin kohtaa kroonisesta puheripulista kärsivän mummon. Uskoisin erityisesti nenä kirjassa kulkevien lukijoiden hekottelevan ymmärtäväisesti kirjastohullulle Lotalle, joka ei kykene jättämään kerran aloitettua teosta kesken. Vaikka viihdekirjojen henkilöissä ei usein ihan ääretöntä syvyyttää ole, on mukava havaita kasvua Lotassa. Kehitys ei onneksi ole mikään ruman ankanpoikasen kasvu joutseneksi tai muu uskomaton muodonmuutos. Pikemminkin päähenkilö oivaltaa, ettei hänen tarvitsekaan muuttua toiseksi ihmiseksi. Juhlien seinäruusun ei tarvitse alkaa tanssilattioiden Travoltaksi löytääkseen rakkauden ja ollakseen tyytyväinen elämäänsä. Lotta oppii suhtautumaan hyväksyvämmin itseensä ja elämään, ja samalla hän vaikuttaa myös avautuvan paremmin ihmissuhteissaan. On sallittua olla sisäänpäin kääntynyt, vaikka yhteiskunta ympärillä suosii sosiaalisuutta. On sallittua muuttaa mieltään ja jättää huono kirja lukematta. Introverttikin on sosiaalinen omalla tavallaan, ja maailmaan mahtuu niin erilaisia ihmisiä kuin monenlaisia tapojakin elää.

Vaikka introvertin kipuilua kuvataan mielestäni oivaltavasti ja ymmärtävästi, on hämmentävää, kuinka kevyesti Memmun ja Katan ongelmat ja Lotan toiminta mieskandidaattejaan kohtaan ohitetaan. Kohtelisiko Lotta todella noin itsekkäästi ihmisiä, joista pitää? Eikö hän tunne syyllisyyttä tai kipua noissa tilanteissa? Luulisi sisäänpäin kääntyneen Lotan olevan enemmän kosketuksissa tunteisiinsa. Memmun ja Katan haasteet ratkaistaan myös ärsyttävän puolivillaisesti.

Kevyesti kipsissä on perinteistä romanttista hömppää: humoristista, kevyttä ja ennalta-arvattavaa. Kirja on kuitenkin ilahduttava kotimainen tyylisuuntansa edustaja. Virkistävintä kirjassa on Lotan lisäksi mielestäni se, että ulkoisten ominaisuuksien kuvailu loistaa lähes täysin poissaolollaan. Karikatyyrejä ei ole luotu kuvailemalla kehon muotoja, muotojen puutetta, paidan väriä tai pakkelia, vaan enemmänkin mielensisäisen maailman kautta. Kaiken kaikkiaan kirja täytti tehtävänsä: viihdytti ja viivytti tenttiin valmistautumista. Koulukirjan sijaan ahmaistusta romaanista ei jäänyt sen suurempaa morkkista, mutta ei kyllä muutenkaan merkittävää muistijälkeä. Se ei välttämättä ole huono asia, kun haluaa vain heittää aivot hetkeksi hattuhyllylle. Suosittelenkin tätä kirjaa erityisesti lomalle, pitkän työpäivän päätteeksi tai hyvän mielen etsintään. Mainiota ja hyvin kirjoitettua viihdettä siis!

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä. Tammi: 2016. 244 s.