Miki Liukkonen: Elisbet ja tuskailua nykyrunouden äärellä

Kielsin itseltäni hetkeksi ”mukavan” lukemisen, koska opintoihin liittyviä tiiliskiviä on työpöydällä vino pino. Kielto ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, sillä heti sen jälkeen törmäsin joka paikassa otsikoihin "7 syytä, miksi lukeminen kehittää", "5 syytä, miksi sinun pitäisi lukea enemmän", "Aivotutkija suosittelee lukemista". Miksi kieltää itseltään näin hyödyllinen ja kehittävä nautinto? Niinpä ajattelin sallia jotakin vähemmän aikaa vievää luettavaa, kuten runoja ja novelleja. Kuvittelin, että ne olisivat kuin kevyitä välipaloja ärsyttävään pikkunäkään. Kuvittelin, että runoja voisi nauttia tauolla vähän niin kuin salmiakkipastillin työn lomassa. Kuinka väärässä olinkaan.

Muusikkomiesten runous on nyt pinnalla. Bob Dylanille myönnetty kirjallisuuden Nobel kohautti lokakuun puolivälissä ja Suomessa räppäri Paperi-T julkaisi hiljattain runokokoelmansa post-alfan. Minä taas tartuin kirjaston vinkkikärrystä löytämääni nuoren muusikko-runoilija-kirjailijan teokseen, Miki Liukkosen Elisabetiin (2013). Runokirja on järjestyksessä toinen häneltä julkaistu teos ja ensimmäinen, johon itse tutustun. Olen lukenut muutaman näytteen jostakin sekä muutaman lehtiartikkelin persoonasta runojen takana. Osasin odottaa tajunnanvirtatyyppistä ja surrealistista tekstiä. Sellaista se sitten olikin – taiteellista ja vaikeaa. 

Olen kuin kala polkupyörän selässä tarttuessani nykyrunouteen. Onko runoja tarkoitus lukea järjestyksessä vai toimivatko ne irrallaan toisistaan? Lähdin avaamaan Elisabetia vanhasta muistista lukion runoanalyysin tapaan. Ei auennut. Pitäisikö näitä nyt sitten osata tulkita? Vai onko kyseessä keisarin uudet vaatteet -ilmiö? Mitä jos nämä eivät tarkoitakaan yhtään mitään, sanat tyhjää täynnä. Miten ylipäätään pääsee tilaan, jossa mielipuolisia kuvia ymmärtää ja ”taiteen metafyysiset rusetit” aukeavat? Auttaakaa nyt joku!?   

Ehkä kaikki pitäisi vain ottaa vastaan elämyksenä. Vähän samaan tapaan kuin suhtautuu jonkin vieraan kulttuurin ruokaan. ”En oikein tiedä, mikä tämä outo maku on. Onkohan tässä chiliä?” Ensin sitä maistelee ja miettii ja ottaa  ehkä selvää, mistä mausteista maku koostuu. Parin maistelukerran jälkeen voi jo huomata pitävänsä mausta. Niinpä päätin aterioida teoksen. Nauttia runot fiiliksen mukaan hitaasti pureskellen tai pikaisesti ahmaisten. Yhden asian lupasin itselleni: kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikkea pitää maistaa.    

                                          (kansikuva: Riikka Sormunen)

Elisabet jakautuu kuuteen melko erilaiseen osaan. Ensimmäinen osa on Historioita, joka jäi minulle epämääräisimmäksi. Runoissa luodaan tarinoita muun muassa Rasputinin ja kruununprinssi Aleksein ympärille. Toinen osa on Yleisestä, jossa parikymppinen runoilija muun muassa kuvaa melko osuvasti, mutta samalla ikäänsä nähden hämmentävän kyllästyneesti nuoruutta: ”–Mitä muistat nuoruudesta? / Nuoruus on vanha perinne joka rusetein puetaan / muille kadehdittavaksi”.

Pidin kolmannesta osasta, Pariisin merkinnöistä, jossa runon minä matkustaa Oulusta Pariisiin ja ryhtyy lopuksi Niksi-Pirkaksi. Minäkin olen matkustanut Pariisiin, mutta reissu oli melko erilainen. Itse elin turistikliseen kiertämällä klassisia maamerkkejä baskeri päässä ja mutustelemalla macaron-leivoksia kahvilassa. Runon henkilö taas tuntuu tekevän jonkinmoisen dekadentin pyhiinvaellusmatkan boheemiuden pääkaupunkiin. Pariisin merkitys nousee esiin myös viidennessä osassa, jonka mukaan myös kirja on nimetty. Pariisi oli myös runoilijan äidin unelma.

Viides osa onkin koskettavin ja mielestäni runokirjan vahvinta antia. Kuolleelle äidille omistettu Elisbaet erottuu muista myös kieleltään: se on aidompi, suorempi, raadollinen. Osittain runon koskettavuus johtuu sen todellisuuspohjasta. Runon taustalle ei voi olla punomatta tarinaa ja kuolemaan liittyviä merkityksiä. Millainen kipu siihen sisältyykään, kun nuori poika menettää äitinsä syövälle aivan liian varhain. Miten se vaikuttaa koko perheen elämään? Millainen tuska on päästää irti ihmisestä, joka on antanut sinulle elämän. Osa itsestä väistämättäkin sammuu. Runoa lukiessa alkaa menettämisen kipu väistämättäkin poltella myös omassa rinnassa. 

Voi! Kuinka kaikki minussa huutaakaan sinua!

                             Veri, joka on sinun vertasi

                             minun lihani ja ohuet sormet

                             minun huono ryhtini

                             minun silmäni jotka, niin sanotaan,

                          ovat sinun silmäsi

                      ja kuinka kaikki tämä hämmästyy sinun poissaoloasi,

                      hämmästyy tyhjää puutarhaa ja uutta

                      outoa pölyä nurkissa.

Ennen kirjan nimikkorunoa on neljäs osa, Fibonacci, jazz & Narkissos ja viimeisenä tulee Talvinen puutarha, jossa maalataan kielikuvia ja sanotaan hyvästit. Välillä kirjan runoissa on uskonnollisfilosofista pohdintaa. Välillä yllätykset ja kielen maalaamat mielipuoliset kuvat naurattavat. Sivistymättömyyteni paljastui taas kompastuskiveksi, kun monitaiteelliset viittaukset ja nimien pudottelu soittivat korkeintaan hyvin kaukaisia kelloja mielessäni. Teoksessa muuten kirjoitetaan myös tietoisesti nimiviittailusta: Minulle on sanottu että kaikenlainen "namedroppailu" / on ikävystyttävää ja lähinnä taiteilijan epätoivoinen yritys osoittaa / oma tietämyksensä tai laaja-alaisuutensa, mutta / tulevaisuudessa namedroppailukin on vain yksi kirjallisuuden lajeista". Voihan tuo olla epävarman taiteilijan brassailua, mutta syyllistyn kyllä itse myös tietämättömyyteen. Lukiessa tuli jatkuvasti tunne (kuten Pyysalon Alaskankin kohdalla), että tekstiin on kätketty valtavasti viittauksia, jotka menevät minulta ohi. 

Runokirjaan ei voinut olla yhdistämättä Liukkosen julkisuuspersoonaa. Tahtomattaankin runoihin liitti tulkintaa ja tarinaa henkilöstä niiden takana. Siksi kirjasta jää jotenkin ristiriitaiset tunnelmat. Nuori ihminen joutuu kantamaan raskaita taakkoja ja aikuistumaan liian varhain. On jotenkin absurdia, että parikymppinen kirjoittaa nuoruudesta kyllästynein sanoin ja kaikennähnein silmin – ikään kuin se olisi jo ohi. Toisaalta runot tulvivat nuoruuden kiihkoa ja uhoa, vimmaista elämänviettiä ja psykedeelisiä kuvia. Elämän keskeneräisyys ja kipeys välittyvät kuitenkin kaiken leikillisyydenkin läpi. 

Vaikka nykyrunous vaikeudessaan ja vieraudessaan ensin säikäytti, oli kirjan lukeminen kokonaisvaltainen elämys. Haluan runoja lisää! Osaisiko joku vinkata runokirjoja tai runoilijoita? Entä kuinka nykyrunoutta (tai runoutta ylipäätään) teistä kannattaisi lukea? 

Miki Liukkonen: Elisabet

WSOY, 2012

76 s.
Kansi: Riikka Sormunen