Joni Pyysalo: Alaska

Kävelin tämän kirjan ohitse monta kertaa, aikeenani ohittaa se välinpitämättömästi. Takakannen lupaukset tunteiden ja rakkauden pyörremyrskystä saivat laskemaan kirjan takaisin telineeseen: sentimentaalinen paatos oli viimeisenä lukufiilis-listallani. Kirja hyppäsi kuitenkin aina jostain verkkokalvolleni kuin vilkkuva neontaulu siitä huolimatta, että kirjan vaaleanharmaan kansi onnistuu maastoutumaan kiitettävästi kirjaston hyllyriveihin ja uutuuspöytiin. Niinpä minun oli pakko tarttua siihen. Onneksi tartuin. Ensin en tosin ollut varma. En edelleenkään osaa oikein sanoa, mitä ajattelen kirjasta. Ensin se ärsytti, välillä ihmetyttyi, mutta enimmäkseen ihastutti. Joka tapauksessa ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi.

Kyseessä on siis novellistina ja runoilijana tunnetun Joni Pyysalon esikoisromaani. Alaska on tarina Dodosta ja Vestasta. Miehestä ja naisesta, joista kumpikin käy läpi jonkinlaista eksistentiaalista kriisiä. Dodo on kulttuurisuvun vesa, jonka ylle lankeaa yhä keski-iässäkin alkoholiongelmaisen kirjailijaisän varjo. Dodo on allergisoitunut kulttuurille, eikä hän halua isänsä tavoin katkeroitua ja kostaa omia pettymyksiään läheisilleen. Dodo ei jumiudu itsesääliin, vaan hän ottaa etäisyyttä sukuunsa ja kehittää oman liikeidean.Vesta (ei sillin, vaan antiikin jumalattaren mukaan nimetty) taas on keskiluokkaisen perheen tytär, joka vanhempien järkytykseksi valitsi pornotähden uran. Kirjan alussa hän on siirtynyt itsenäiseksi nettiseksin tuottajaksi ja on elämässään jonkinlaisessa risteyksessä. Vestan suhde omiin vanhempiinsa, erityisesti isään ja miehiin ylipäätään, on vaikea. Vestaa sitovat menneisyys ja epämääräiset muistot, joita hän alkaa selvittää. Alaska pohtiikin unen, muistojen, tietoisuuden merkityksiä ja luonnetta.

Hän käsittää, että on maailma, johon ihmiset eivät näe, kuin veteen uponnut peili.   

Hän on käsittänyt, ettei olevaisen massaa ja painoa määrää Higgsin hiukkanen ja painovoima, vaan muistot, ja syyllisyys. 

Mikä minua sitten kirjassa ihastutti? Entä mikä hankasi vastaan? Takakannessa teosta kuvaillaan "tiheäksi proosaksi, joka vie lukijan äärimmäisten tunteiden pyörremyrskyn silmään.” Alaska synnytti aivoissani samanlaisen myräkän: Mitä on rakkaus? Mitä on elämä? Entä kuolema? Mitä ylipäätään on olla ihminen? Tunteiden lisäksi tarinan hurrikaanin pyörteisiin on tarttunut liuta ajan ilmiöitä nettideittailusta raakaruokaan, lukuisia kulttuuriviittauksia ja evoluutiopsykologisia pohdintoja.

Hän miettii, onko hyvän olon hakeminen uudenlainen uskonnoton uskonto, ja ravinnon yhä tarkempi valikointi kuolemanpelon muoti-ilmiö.

Kirjailijan briljeeraus laajalla sivistyneisyydellään tosin sai minut tuntemaan itseni välillä tietämättömäksi tolloksi. Näpytinkin sormet sauhuten google-hakuja, kun halusin tietää mikä on entraushaka, mitä tarkoittaa neuroplastisuus, kuka on säveltänyt jonkin elokuvamusiikin ja miltä näyttää Jean-Baptiste Chardinin asetelma kuolleista jäniksistä. (Se näyttää muuten tältä.) Jostain syystä tiesin kuitenkin, mikä on cis- tai pan-seksuaali ja polyamoria. Samoin tiedän, mitä tarkoitetaan synestesialla ja defenssimekanismeillä, mikä on Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori ja serotoniinin takaisinoton estolääkitys. Tämä kertonee jotakin ajasta ja yhteiskunnastamme. Kirja onkin ilmiöiden ilotulitusta, ajankuvaa kaiken seksualisoitumisesta ja pornoistumisesta, psykologisoitumisesta, medikalisaatiosta ja neurotieteen voittokulusta.

   

Juoni ja kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikka melko etäisiä. Vahvinta kirjassa on silti mielestäni sen kaunis, ilmaisuvoimainen kieli. Teksti on hyvin tiivistä ja pelkistettyä. Vaikka tunteet ovat suuria, kieli ei turhia paisuttele. Kirjan lopussa on muuten sitaattiluettelo sekä Sisällys ja lukujen alaotsikot -osio, jossa lukuja avataan enemmän ja vähemmän kryptisin vihjein. Minulta meni aika kauan ennen kuin huomasin tämän, mutten tosin tiedä, olisiko se auttanut lukemisessa. Tuntuu, että kirja sisältää lukemattomia merkitsemättömiä viittauksia ja lainauksia, jotka menivät minulta ohi. Sen verran usein kirjan edetessä tuli jonkinlainen déja-lu -kokemus. Rakenne ja tyyli tuntuvat todella tarkkaan harkituilta, kuin kaikella sanotulla olisi ennalta mietytty merkitys. Lukijaa myös estetään uppoamasta tarinaa muistuttamalla metatekstillä siitä, että kyseessä on kuvitteellinen kertomus kuvitteellisine hahmoineen. 

Alaska on täynnä paradokseja, silmää kuivattavista tipoista aina rakkauden paradoksaalisuuteen:

Tunteita ei voi käskeä. Tunteisiin ei voi luottaa: ainoastaan niihin voi luottaa. Kaikki on järjetöntä. Rakkaus on ainoa, missä on järkeä. Rakkaudessa ei ole järkeä. 

Kirjan alaotsikko onkin Rakkauskirja. Mutta yhtä paljon kun Alaska kertoo rakkaudesta, se kertoo myös pelosta. Pelkoa kuvataankin toisinaan rakkauden vastakohdaksi. Rakkaus on kemiaa, evoluution keino ihmissuvun säilymiseksi. Samalla se on järjetön, selittämätön voima. Mutta yhtä paljon kun rakkaus ohjaa kirjan henkilöiden valintoja, ajaa heitä eteenpäin myös pelko:

Taidekin on kuolemanpelkoa.
– Kuinka palkon inhimillisestä toiminnasta on kuolemanpelon kanavointia sijaistoimintoihin?

Rakkaus ja pelko, elämä ja kuolema – Alaskaan on ahdettu suuria teemoja, suuria kysymyksiä ja suuria tunteita melko pieneen sivumäärään. Sanoihin sisältyy niin paljon merkityksiä, että kirjaa on välillä raskasta lukea. Siksi muutaman lauseen välein on pakko vähän hengittää, lukea kirjaa hitaasti ja tunnustellen. Mielestäni parhain hetki Alaskaan on tarttua kuulaana, kiireettömänä aamuna. Kun mieli on kirkas, mutta unen utuinen maailma häilyy vielä heijastuksena ajatusten aalloilla.

Alaskan ote elämään on jokseenkin kyyninen ja viileän etäinen. Mielestäni kirja on matka masentuneeseen ja ahdistuneeseen mieleen. Ehkäpä se onkin jonkinlainen tämän ajan hyvinvointivaltiossa kasvaneen ihmisen läpileikkaus. Mutta se on sitä kauniilla tavalla. Raskaista teemoistaan huolimatta kirjan loppuun on luotu toivoa. Itse en kuitenkaan pidä ratkaisua aukottoman lohdullisena. Evoluutio vain jatkaa luonnollista kulkuaan. Lohtu nousee siitä, etten lukijana tiedä mitä jatkossa tapahtuu. Kirjan kertojan sanoin:

Lohdun anatomia: että ei näe pidemmälle.

Joni Pyysalo: Alaska. Rakkauskirja. 2006: WSOY. 259 s.